Mun ehdottomasti hienoin hetki oli toisella kuvausviikolla kun näyttelijä, jonka roolinimi tässä elokuvassa on Ville, on kohtauksessa jossa hän suuttuu isälleen. Ja siihen mennessä tämä näyttelijä ei ollut vielä joutunut niin vaativaan hetkeen jossa sen täytyy antaa niinkun todella tunteidensa näkyä.

Kun me ruvetiin kuvaamaan sitä kohtausta, mä tiesin että se on vaikea ja mä sanoin tälle Jonille joka näyttelee Villeä että "Mä tuun ehkä rääkkäämään sua mut mä haluun susta parhaan". Mä tiesin koekuvausten perusteella mihin hän pystyy.

Mutta sitten kun meillä on siinä kuvaustilanteessa on se kolmekymmentä ihmistä paikalla ja kaikki tuijottaa häntä, niin mä näin ensimmäisissä otoissa että tää mun näyttelijä menee vähän niinkun riman ali.

Ja sit oliko se neljännen oton jälkeen mä sanoin että,
"tää ei nyt riitä, että me tehdään tätä vaikka iltaan saakka, mutta vaikka kuinka monta ottoa, mutta mä en voi antaa periksi ennen kun mä tiedän että me voidaan molemmat olla tyytyväisiä.

Sitten alkoi neljäs otto, mä sanoin, "olkaa hyvät" ja taas ne alkaa näyttelemään ja mä panin samantien poikki ja sanoin "ei, et tää ei oo vielä".

Sitten alkoi viides otto ja sitten hän sai sen koko jutun aukeamaan ja se semmoinen hetki kun se otto mentiin loppuun ja mä sanon kiitos ja näyttelijä saa koko kuvausryhmältä reaktiona sen vilpittömän että "nyt oli mahtavaa".

Ja se miten se sitten heijastuu sitten loppu projektiin.